Tieni kitaransoiton ammattilaiseksi
Nokkahuilusta kitaraan
Tie musiikin ammattilaiseksi on pitkä. Minä aloitin soittoharrastukseni 5-vuotiaana nokkahuilun soitolla, 9-vuotiaana vaihdon soittimekseni sellon ja 10-vuotiaana löysin suuren rakkauteni: kitaran. Kitara oli soitin, jonka soittamisesta en koskaan saanut tarpeekseni. Minua ei tarvinnut pakottaa harjoittelemaan. Sen sijaan urheiluhullu veljeni pakotti minut aina välillä irti kitarasta saadakseen minut kentälle kaverikseen. Olen veljelleni siitä ikuisesti kiitollinen.
Harjoittelin jo lapsena päivittäin monta tuntia. Kannoin koulumatkoillani mukanani vähintään yhtä kitaraa, usein kahta tai jopa kolmea. Koulun jälkeen menin usein Lappeenrannan musiikkiopistolle, josta etsin itselleni tyhjän luokan. Jos sellaista ei löytynyt, harjoittelin käytävillä. Kun 6. luokalla rupesin käymään junalla Kouvolassa soittotunneilla, harjoittelin myös matkat junan vaunussa.
Oma ääni: teksti ja laulu
Ensimmäisellä luokalla 7-vuotiaana aloin kirjoittaa myös omia lauluja. Katsoin lumoutuneena Bruce Springsteenin stadionkonsertteja ja mietin, että haluan samanlaiseksi kuin hän. Myös Lappeenrannan oma poika Pave Maijanen oli suuri esikuvani. Laulujen kirjoittamisessa tekstien tekeminen oli minulle se tärkein asia. Lisäksi rupesin tietysti laulamaan paljon. Pyysin usein koulussa oppituntien lopussa opettajalta, saisinko esittää tunnin lopuksi uusia laulujani. Se sopi hänelle, ja niin avasin sieluni syvimmät tunnot laulujeni muodossa koko luokallemme.
Musiikkiyhteisö, duo ja bändi
Olin koko peruskouluaikani musiikkiluokalla ja lukioni kävin Savonlinnan Taidelukiossa musiikkilinjalla. Olen siis aina ollut muiden musiikkia harrastavien ympäröimänä. Kaveripiirissäni oltiin myös aika valistuneita musiikin suhteen. Toto oli monelle se kaikkein kovin juttu. Kitaristien keskuudessa mm. blueskitaravirtuoosi Stevie Ray Vaughan oli tärkeä esikuva. Muistan tarkasti sen kouluaamun, kun ystäväni kertoi Stevie Ray Vaughanin kuolleen helikopterionnettomuudessa. Se oli kaveripiirissäni suuri surun hetki.
Yläkoulussa kaveripiirissäni alkoi myös syntyä aika taitavia bändiviritelmiä. The Franks oli koulukavereideni perustama blues/funk-yhtye, jonka taituruutta hämmästelimme ja ihailimme. Minulla alkoi myös olla kysyntää omien laulujeni kanssa ja esiinnyimme ystäväni kanssa duona jo muuallakin kuin Lappeenrannassa. Muistan sen huumaavan tunteen, kun Nilsiän urheilutalolla sali oli tupaten täynnä ja ensimmäisen laulumme päätyttyä yleisö suorastaan räjähti suosionosoituksiin.
16-vuotiaana muutin pois kotoa Lappeenrannasta Savonlinnaan. Savonlinnan Taidelukio antoi aivan uudenlaiset musiikilliset mahdollisuudet. Taitavia soittokavereita oli talon täydeltä ja tilat bändisoittoon olivat koko ajan käytössä. Harjoittelimme ja jammailimme kaikki välitunnit ja jäimme koulun jälkeen jatkamaan hengailua. Siinä saattoi mennä iltaan asti. Se oli huikeaa aikaa.
Kitaransoitto huippu-urheiluna
Savonlinnassa sain klassisen kitaran opettajakseni erittäin kunnianhimoisen ja vaativan opettajan, joka ilmoitti minut pian myös kansainväliseen kitarakilpailuun. Aloin harjoittelemaan määrätietoisemmin ja kurinalaisemmin 3-4 tuntia päivässä. Pidin harjoittelupäiväkirjaa ja soittoharjoittelu alkoi muistuttaa jo huippu-urheilua.
Lukion jälkeen oli aika tehdä päätös, haluanko musiikista itselleni ammatin. Päätin, että jos pääsen solistiselle (esittävän säveltaiteen) linjalle, musiikki tulee olemaan myös ammattini. Sibelius-Akatemian solistiselle osastolle klassiseen kitaraan otettiin vain yksi oppilas sisään vuodessa, joten tiesin mahdollisuuteni olevan mitättömät. Minut kuitenkin valittiin. Muutimme siis tulevan vaimoni kanssa Helsinkiin.
Solistisella osastolla opiskeleminen oli hyvin pitkälle soittamista ja harjoittelua. Muita oppitunteja oli aika vähän. Harjoittelu oli hyvin huippu-urheilun kaltaista. Kävin jopa urheilupsykologi Seppo Heinolla saadakseni välineitä myös henkisen vahvuuden kehittämiseen. Tuhansia tunteja harjoittelua: asteikoita, etydejä, sormiharjoituksia, Bachia, Paganinia, Villa-Lobosta ym.
Musiikki on elinikäisen oppimisen matka
Solistisen osaston diplomitutkinto eli A-tutkinto on iso kokonaisuus. Sen laajuus oli n. 50 opintoviikkoa. Käytännössä tutkinto suoritettiin puolentoista tunnin konserttina. Ohjelmisto soitettiin ulkoa ja esitettävät kappaleet olivat tasoltaan erittäin vaikeita. Paineet tutkinnon alla olivat valtavat. Seppo Heinon oppien mukaisesti tein mielikuvaharjoituksia, soitin koko konserttiohjelmaa mielessäni läpi. Tiesin, että pelkkä lihasmuisti ei riitä, jokainen sormen liike täytyy osata myös ajatuksissa. Tutkinto meni mahtavasti. Onnistuin lähes kaikessa. Sain 23/25. Se oli paras tutkintosuoritukseni koko soittourallani.
Nyt olin valmis kitarasolisti. Todellisuudessa musiikillinen tieni oli vasta lähtökuopissaan. Musiikki on elinikäinen oppimisen matka. Musiikki on ääretön rinnakkaistodellisuus, joka on koko ajan kosketuksessa oikean elämän kanssa. Mitä syvemmälle musiikkiin sukeltaa, sen enemmän ymmärtää, miten vähän siitä ymmärtää. Ja samalla joka päivä musiikki tarjoaa sisältöä ja oivalluksia, jotka tuntuvat muuttavan koko ajattelun.
Markku Perttilä
opettaja, bändilinja
STEP-koulutus
Markku Perttilä opiskeli 90-luvun loppupuolella Sibelius-Akatemian solistisella osastolla klassista kitaraa, teki kitaransoiton diplomitutkinnon vuonna 2000 ja valmistui musiikin maisteriksi vuonna 2002.
